Pilkkikauden avajaiset 2007-2008
Kesäkauden päätöksestä ei ehtinyt monta viikkoa kulua, kun pilkkihammasta alkoi jo kolottaa. Viime vuosien reissut Kalixiin kummittelivat mielessä, kun suunnittelin pilkkikauden avausta.
Säätietoja tutkien ja paikalliselle soittelemalla koetin selvitellä ensijäiden ilmaantumista. Lopussa kelit pakastuivat ja jäiden tulo näytti lähenevän. Viikonlopuksi määräytyi 16.–18.11! Epäilijöitä riitti: ”ei siellä ole jäätä!” ja ”turhaa lähdet hukuttaa itsesi sinne!”; nämä olivat tuttuja kommentteja. Mutta eihän se auta, kun on lennot Tallinasta varattu ja kova kuume päästä ongelle. Pienen kyselyn jälkeen löysin pari muutakin ”hullua” koettamaan jään kestävyyttä Kalixin Metträsketille.
Niin saapui lauantai 17.11. Aamulla kello herätti onkimiehet; allekirjoittaneen ja isä-ukon kahvin keittoon ja viimeinen urho, dr. Teijo, saapui sovittuun aikaan klo 6 Koiteliin. Kamat autoon ja auton nokka kohti pohjoista, nyt alkoi jo hymyilyttää.
Kello 7.00 paikallista aikaa saavuttiin Kalixin OK-huoltoasemalle lupien ostoon, kruunut vaihtuivat vuorokauden lupaan ja kärpäsentoukkiin. Pieni matka vielä ja olimme Metträsketin parkkipaikalla.
Pari muutakin autoa jo oli parkissa ja kaikki tietenkin Suomen rekisterissä! Ei muuta kuin haalarit
päälle ja aamuhämärissä jäälle.
Rantaanpääsyn jälkeen selvisi, että olimme todella ensijäillä! Pari koekairausta paljasti, että jäätä oli n. 5cm ja kalamiesten käyttämä polkukin kulki maata myöten. Varttitunnin ”alkulämpimien” jälkeen pääsimme pelipaikoille, mutta tottakai aikaisemmin tulleet olivat myös siellä; ottipaikat näyttivät olevan muillakin tiedossa. No, jäällehän sopii ja ei muuta kuin kairaamaan. Jään vahvuus vaihteli tuosta viidestä sentistä aina kymmeneen senttiin.
Pienen onginnan jälkeen alkoi kuulua tuttuja ääniä ja kohta metsästä putkahtikin Raimo, ”paikallinen saamamies ja jäätilanneagentti”, jäälle. Tässä vaiheessa torniolaisiksi paljastuneita naapureita alkoi ”ujostuttamaan” ja he pakkasivat tavaransa ja poistuivat tulosuuntaan. Ottipoukama jäi kokonaan meille! Raimon kanssa vaihdettiin pakolliset kuulumiset ja kerrottiin parit ”kalavalheetkin”, jonka jälkeen keskityttiin kalastukseen. Eipä aikaakaan kun Raimo jo väsytteli ensimmäistä kalaa! Kaunis harjushan sieltä nousi jäälle; peli oli auki!
Kovaa yritystä ja useita reikiä, ottireikää etsien, mutta tyhjää, niin tyhjää ja hiljaista… Isän ja Teijon puolesta kuului epämääräisiä ”nykyjä” mutta ei mitään merkittävää. Niinpä tässä vaiheessa päätin lähteä uhkarohkeasti ylittämään järveä.
Pääsin pienen niemen nokkaan kun takaa kuului jotain ”mölinää”. Teijohan se siellä oli kontillaan jäällä! Kauaa ei väsytys kestänyt, kun jo nätti rautu putkahti jäälle! Pientä kokeilua, joko syönti alkaisi, mutta ei, kalat pysyivät piilossa.
Vieri viereen kairaten lähdin etenemään lahdenselän poikki, jäätä tuntui olevan ja niin pääsin toisen puolen karikon kupeeseen. Täyspommitus kairalla, eli n. 15 reikää karikon ympärille ja sitten pikku paussi kylmän oluen ja eväsleivän parissa. Tässä vaiheessa Teijokin jo saapui perässä uudelle apajalle. Kyselin edellisen kalan ottiviehettä ja yllätykseksi Teijolla roikkui valkoinen liitsi siiman päässä, ”eihän tuo ollut niitä neuvomiani ottivieheitä!”
Näköpilkintä ei tuonut yhtään havaintoa kaloista, eikä muualtakaan oikein kuulunut mitään. Isä ja Raimokin saapuivat karikolle. Pienen epäuskon iskiessä hiippailin Teijon luokse jutustelemaan. Ihmettelimme siinä vielä ottiviehettä, eihän aikaisemmilla reissuilla ollut liitsiin purrut mikään. Tunnetustihan se oli hyvä viehe jalosukuisille, mutta ei täällä aikaisemmin ole toiminut. Juuri kun tulimme päätökseen että tämän marabou hässäkän aktiivinen uitto saattoi olla se ”juttu” tänään ja Teijon demonstroidessa uintia, jytkähti vapa mutkalle!
Tovin uittelun ja komeiden syöksyjen jälkeen, kala antautui koukattavaksi. Raimon avulla koukkaus tapahtui varmasti, priima kirpeli nousi jäälle!
Ja taas ottipelinä tuo valkoinen liitsi! Ottipelit oli täysin vaihtuneet, aikaisemmat papukaijan, oranssit ja kuparin väriset mormuskat eivät antaneet tärppejä. Ei auttanut kun peesata ja vaihtaa itsekin tässä vaiheessa päivää valkoinen liitsi siiman jatkoksi. Mahdoinpa mutista jotain ensikertalaisen tuurista jo hivenen katkerana tässä vaiheessa.
Hauska tapaus sattui vielä ollessamme tässä karikolla. Päivän päälle oli joitain Ruotsalaisiakin ehtinyt järvelle ja kohta kuulimme moottorikelkan äänen järven rannalta. Kohta kelkka ilmestyi kohdallemme järven rantaan. Siihen se pysähtyi ja juuri kun Teijo sanoi ”ei onneksi tullut jäälle asti!”, kauhuksemme kuulimme moottorin kierrosten nousevan ja näimme kelkan lipuvan jäälle. Jännittyneenä katsoimme että kestääkö jää, jota epäilimme, koska tällä kohdalla oli vielä jää lumen peitossa, ja sehän estää jäätymistä. Kun kelkka ehti kulkea muutaman metrin, parkaisi moottori kauheasti ja kelkan perä tippui jäihin! Kuin vesiskootteri kelkka kynti vettä ja kuljettaja roikkui sarvissa. Epäilen, että vettä ei siinä kohtaa ollut onneksi kuin metrin verran, koska niin vain kelkka nousi vielä jäälle ja saman tien rantaan. Mahtoi kuskilla tulla kuitenkin kylmä…
Välikohtauksesta huolimatta pilkkiminen jatkui. Palailimme pikkuhiljaa jälkiä myöten takaisinpäin koska kello kävi vääjäämättä, eikä päivä ole marraskuussa kovin pitkä. Lopulta saavuimme ensimmäiseen lahteen, josta olimme aloittaneet pilkinnän aamulla. Järvihuhun mukaan ruotsalaiset olivat saaneet kirjon lahden perältä. Aamulla en uskaltanut kyseiseen perukkaan mennä koska jää oheni niin nopeasti pohjukkaa kohti. Jälkiä myöten kuitenkin pääsin avannoille ja pienen potkiskelun jälkeen löysin selvän teurastuspaikan. Tipautin liitsin avantoon ja koitin jään vahvuutta. Sydän pompahti kurkkuun, kun totesin sen vahvuudeksi vain pari, kolme senttiä! Tuuralla tehty avanto tietenkään ei ole aivan teräväreunainen, mutta varmuuden vuoksi askel taaksepäin.
Pienen heiluttelun jälkeen, jokin vaisto ilmoitti että kaikki ei ole kohdallaan. Kuin käskystä nykäisin vavasta ja joku nykäisi välittömästi takaisin! Pirulainen piteli sitä vain suussa ja ui vemputuksen mukana. Eihän se jäänyt kunnolla kiinni, vaan saman tien irtosi. Nostin liitsin avantoon ojentamalla käden suoraksi; siinä se sievästi värisi ilman kalaa kunnes katosi yllättäen! Kirpeli noukkaisi sen aivan jään alta uudestaan, käsi suorana taivasta kohti ihmettelin mitä tehdä. Ja taas ennenkuin keksin sen, kala oli mennyt! Tuplanöyryytys saman tien; että osaa risoa, kun päivän kovan yrityksen jälkeen saat kalan ottamaan ja sitten menetät sen omaa hölmöyttä! Ja kuten jo arvata saattaa, ei se enää ottanut, eikä uuttakaan kalaa avannolle tullut.
Haikein mielin ja jotain epämääräistä jupisten käveleskelin isän ja Teijon luokse. Pari lohduttavaa sanaa heiltä tuli ja kommentteja, että vapa oli varmaan liian löysä. Ei se sitä ollut; oma moka se oli!
Sovimme että vielä puolisen tuntia ongitaan ja lähdetään kävelemään autolle. Ja kuin kohtalon ivana kuului heti kahahdus selän takaa ja kun käännähdin, niin Teijolla oli taas väsytys käynnissä! Jälleen syöksyttiin ja jurottiin, mutta niin vain Teijo uittelin kalaa taitavasti aina lähemmäksi avantoa. Eikä aikaakaan, kun kirjo kurkkasi avannosta. Ilman koukkua ensimmäinen yritys epäonnistui, mutta jo toisella isä pääsikin koppaamaan kirjon jäälle ja edellisen kirjon kopio oli jäällä. Toiset vaan osaavat paremmin. Teijo vielä innostui esittelemään miten se kala tulee tartuttaa; siten että kestää kokeilla useamminkin ylösottoa. Käänsi vielä puukkoa kaverin haavassa. No, kuvasta näkyy ettei se paljoa paremmin olisi voinut onnistua.
Tämän jälkeen miltei heti hämärän jo tiivistyessä oli allekirjoittaneen pakko myöntää MP:t.
Mutta olihan Teijo sentään onnistunut hyvin! Vaikka kalamiehet ovat yleensä kateellisia, tunsin reissun onnistuneen hyvin. Kausi saatiin avattua ja kalaakin tuli!Seuraavana viikonloppuna iskettiin uusiksi Metträsketiin isommalla porukalla ja silloin jopa allekirjoittanut pääsi kalan makuun! Kuuden miehen ryhmityksellä jäälle nousi useita harjuksia, puolenkymmentä taimenta ja kolme kirjolohta. Nyt vain odotan kevättä ja sen tuomia pilkkireissuja!
Raportin kirjasi ja kuvasi Samppa--
