Koukkutaimen
Lattakiven monttu tuli tutuksi eräänä heinäkuun yönä. Vuorokauden pimein hetki oli käsillä ja miehiä, siis onkimiehiä, liikkui jokivarressa hiljalleen. Kuka milloinkin hetken aikaa tulillamme viivähtäen, kuka herrasmiesmäisesti tervehtien ja ohi kulkien. Pyöritettiin sellaista pikkurinkiä jokitörmässä. Jossain vaiheessa sain päähäni käydä teltalla, mutta rinteen puolivälissä Heikki möläytti jotain kalasta. En ollut aivan varma oliko huuto aito, kun koskenpauhukin ruukaa aina silloin tällöin meitä kalamiehiä jututtaa, mutta toiston kuullessani jalkauduin takaisin rantaan. Kun kerroin kaverille, etten ollut aiemmin kaloja koukkaillut, niin sain vastaukseksi, että nytpä sitä sopii sitten harjoitella. Harjoituskerta oli kuin mikä tahansa kokeneen koukkaajan koukkaus, sillä pilkottavasta pimeästä huolimatta, kala lensi kaarella pois rantavedestä heti ensimmäisen kerran selkäänsä näyttäneenä.
Eipä aikaakaan, aurinko jälleen alkoi kaartaa radallaan ylemmäs ja valo hiipi jokilaaksoon. Se oli sitten valokuvaavan kalamiehen lempiaikaa se.
Ai niin, ottiperho oli muuten sellainen tumma ;)
